Suuri päivä

On taas vierähtänyt turhan pitkä tovi edellisestä kirjoituksesta Tahvon ja Eemelin elämästä, mutta tänään tapahtui jotain kirjoittamisen arvoista.

Molemmat pojat tykkäävät käydä parvekkeella haukkaamassa raitista ilmaa (ja ilmahan on ollut mitä raikkain tässä kesäkuun aikana). Olen ehkä joskus maininnut parvekeviritykseni, jolla estän kissoja hyppäämästä kaiteelle ja siitä vapauteen. Parveketta ei siis ole lasitettu, vaan kaiteeseen on kiinnitetty sellaista muovipäällysteitä metalliverkko, joka korottaa kaiteen sen verran korkeaksi, etteivät pojat yritä kaiteelle hypätä (paitsi Tahvo kerran epäonnistuen). Poikia ei siis voi jättää sinne valvomatta, ihan jo siksi, että parvekkeelle pääsee lintuja yms., kuten tänään sain huomata.

Saalistuksen jälkiä parvekkeella.

Rastasparka toipumassa koettelemuksesta.

Eemeli oli siis parvekkeella ja olin itse tekemässä lähtöä kauppaan. Äitini, joka on kyläilemässä, oli lepäilemässä makkarissa. Yhtäkkiä parvekkeelta kuuluu kolinaa ja kovaa linnun hätääntynyttä piipitystä ja samassa Eemeli juoksee sisälle suussaan räpistelevä rastas. Hirveällä tohinalla aloin hätistää Eemeliä tiputtamaan saaliinsa. Joko tästä hätistelystä johtuen tai siksi, että lintu räpytteli sen suussa voimakkaasti, se päästikin saaliistaan irti, mutta yritti saman tien saada sen uudelleen suuhunsa. Lintu pääsi kuitenkin sujahtamaan tv-tason alle, josta Eemeli ei sitä kovasta yrityksestä huolimatta ylettänyt enää nappamaan. Apuun hälyttämä äitini nappasi kissat makkariin ja minä kaivamaan lintua esille. Lintu löytyikin tason takaa. Hetken luulin sen kuolleen, mutta olikin vain jähmettynyt paikalleen. Eikun hanskat käteen ja lintu takaisin parvekkeelle, jossa se sinällään fyysisesti hyväkuntoisen näköisenä syöksähti nurkkaukseen ja jäi sinne hiljaa kyhjöttämään.

Totesin, että antaa lintuparan hetken olla rauhassa toipumassa järkytyksestä. Kaupassa ollessani äitini soittikin, että lintu oli alkanut hypellä ihan terveen näköisesti ja oli sittemmin ilmeisesti pyrähtänyt lentoon, koska sitä ei enää parvekkeella näkynyt.

Eemeli oli luonnollisesti ihmeissään vapauduttuaan makkarista, että missä se herkullinen lintupaisti oikein on. Yhdessä Tahvon kanssa tutkivat paikkaa, jossa lintu oli sisällä kyhjöttänyt. Linnun kannalta kaikki kääntyi siis parhain päin (ja itseni myös, en tiedä olisiko minusta ollut lintua tappamaan jos se olisi jäänyt kitumaan). Eemeliä kävi toisaalta vähän sääliksi, kun se joutui hienosta saalistaan luopumaan. Pikkuisen olen kuitenkin ylpeä pojastani. Saalistustaidot on näkojään sisäkisulla säilyneet.

Veikko ja Eeva Eemeliä silittämässä.

Päivä jatkui muutenkin jännänä, sillä veljeni tuli perheineen Tampereelta kyläilemään. Perheeseen kuuluvat veljeni ja hänen vaimonsa lisäksi lapset Veikko (5 vuotta) ja Eeva (3 vuotta). Veikosta taitaa jossain vanhassa blogitekstissä olla kuvakin toisen kisun seurassa. Sekä lapset että kissat käyttäytyivät mallikkaasti ja tykästyivät toisiinsa. Eeva vähän aluksi jännitti kisujen kohtaaminen. Yhdessä totuteltiin niihin ensin koskemalla pikkuisen Tahvon hännänpäähän ja pikkuhiljaa ihan jo reippaasti Eevakin silitteli poikia. Veikko sen sijaan nostelikin Eemeliä kuin vanha tekijä. Pojista oli kiva seurata Veikon ja Eevan leikkejä, etenkin sitä, kun Eeva pujotteli helmiä naruun. Narunpätkä oli leluna myös poikain mieleen.

Tässä ihan vaan Tahvo jonain päivänä kiehnäämässä jalan vieressä.

Miltei vuosi ja aina vaan oppii uutta

Parin viikon päästä (23.1.) tulee kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun Tahvo ja Eemeli tassuttelivat kotiini ja sydämeeni. Alusta asti tuntui siltä, että pojat olisivat aina olleet luonani. Niin hyvin ja nopeasti ne kotiutuivat. Nyt on todella vaikea kuvitella kotia ilman niitä eikä sellaiseen ole mitään syytäkään.

Olen monella tapaa uudessa tilanteessa. Ensimmäinen kissani Vihtori, joka vain ilmestyi meille eräänä aamuna naapurista ja otti meidät toiseksi kodikseen, oli monella tapaa toki meidän kissamme (tämä oli siis yli 15 vuotta sitten, kun asuin vielä lapsuuden kodissa Lappeenrannassa) sen aikaa kun kyseisessä talossa asuimme. Meidän muuttaessamme se kuitenkin reviiritietoisena jäi entisille kulmilleen "alkuperäisen" omistajan hoiviin (vaikka muutimme vain noin 500 metrin päähän) ja näimme sitä enää satunaisesti. Se siis tavallaan vain teki vierailun elämäämme.

Ensimmäinen ihan "oma" kissani oli Tikru, josta lyhyesti kerroin vuosi sitten blogin ekassa tekstissä. Se tuli ja meni nopeasti. Vaikka se saikin hyvän kodin vielä vajaaksi yhdeksi vuodeksi sen edellisten omistajien jouduttua siitä luopumaan, on monesti tullut mieleen, että ehkä muutos sai vanhuksen luopumaan elämästä. Se ei saanut enää seikkailla vapaana ulkona, vaan joutui sisäkissaksi. Sen ainoan kesänn, jonka se luonani vietti, jälkeen tuntui, että se vain alkoi hiipua pois, menetti mielenkiinnon elämään. Tikrun tuhkat ripoteltiin Lappeenrantaan metsäiseen rinteeseen lähelle äitini lapsuuden kotia kiven juureen paikkaan, johon äitini lapsuudessa myös haudattiin kuolleet lemmikit.

Mutta nyt olen siis tilanteessa, jossa minulla on kaksi tervettä, aktiivista, leikkisää ja elämää pursuavaa kissaa, joiden kanssa toivon ja oletan viettäväni monen monetuista vuotta. Koskaanhan ei tiedä mitä tapahtuu ja kissojen sairastuminen on aina mahdollista, mutta sellaisista on turha ennakkoon murehtia. Välillä tuntuu hassulta ajatella, että pojat voivat hyvinkin olla luonani, kun itse lähestyn 50 vuotta (ja se tuntuu näin viikon vajaat 34-vuotiaasta todella kaukaiselta).

Lyhyesti vielä poikien nykykuulumisista. Äitini oli taas pari päivää poikia hoitamassa, kun olin Tampereella veljen perheen luona) ja teki mahtavan löydön. Hän osti kokeeksi Gourmet Perle -merkkisiä ruokia ja laittoi niitä pojille kuppiin. Äimistys oli melkoinen, kun ruoka katosi kupeista nopeammin kun ehti kissaa sanoa. Olin itsekin joskus katsellut ko. ruokia kaupassa, mutten syystä tai toisesta koskaan ollut niitä ostanut. Ovathan ne hieman kalliimpia, kuin keskiverto ruuat, mutta toisaalta poikien aiempi lemppari (joka ei sekään maistunut niin hyvin kuin nämä Perlet) Sheban fileet (sellaisessa metallisessa kipossa) on vielä kalliimpaa. Olen ostanut näitä Perle-annospusseja siitä lähtien ja joka ruokailulla on sama homma: kuppi tyhjenee hetkessä ja lisää menisi vaikka kuinka paljon. Kiitos tästäkin äidille.

Ettei vaan jäis pelkäksi tekstiksi, niin tässä vähän vanha kuva Tahvosta tutkailemassa menoa pihalla.